Agipitsi 2015

Melkoinen viikonloppu takana. Isot kotikisat, ennätykselliset 1500 starttia vaatii veronsa jokaisesta talkoolaisesta. Itse päätin tänä vuonna ajatella myös itseäni ja työskentelin koko lauantai päivän ja kisasin perjantaina ja sunnuntaina, eli en tehnyt molempia samana päivänä, mun kisaaminen kun kärsii liikaa siitä. Psyykkari on opettanut huolehtimaan ensin itsestä. Olemaan terveellä tavalla itsekäs, en voi kantaa kaikkien murheita enkä huolehtia vain muista. Lentokoneessakin käsketään ensin pistää happinaamari itselle ja sitten vasta auttamaan muita.

Sain psyykkarilta viimeksi kotiläksyksi keskittyä seuraavissa kisoissa vain itseeni, omaan päänuppiini ja kisarutiinien löytymiseen. Menestyksen resepti, mistä aineista se minulla koostuu.
Otin aikaa, itselleni. Olin ajoissa paikalla: ehdin rauhassa jutella tuttujen kanssa, haistella ilmapiiriä, lämpätä koira ja itseni, katsella radan rakennusta. Tutustun rataan: mietin koiran linjan, teen ohjausvalinnat, rohkeasti, en varmistele mitään. Käyn radan myös mielikuvaharjoitteena läpi. Sitten katsoin hetken ratasuorituksia, ja noin 15 koiraa ennen omaa vuoroa laitan napit korviin ja lähden noutamaan Peliä. Auton peräluukulla istuen mielikuvaharjoituksena rata läpi vielä huippumielentilassa, täysillä. Sitten koira autosta, matkalla pari spurttia. Ennen ekaa rataa pari hyppyä verkkaesteillä ja kepit. Sitten radalle. Rauhassa, vaikka sisäänheittäjä jo huuteli. En kiihdytä itseäni enkä koiraa säntäilemällä.
Jätän koiran lähtöön, luotan siihen ja itseeni, me osataan, katsokaa.

Tyhmä rima virhe, vastakäännöstä tuskin tarvitaan kun koira on jo laskeutumassa :D Mutta kaikki tyynni, radan jälkeen aivan huikea fiilis. Radalla ei tehty kuin muutama hassu nolla (koiria yli 40) ja meidän oli niiiiin liki :) Isoin asia oli silti se että mä ehdin! ja luotin! ja osasin! Ja Peli oli kaiken luottamuksen arvoinen <3 Aivan huikee olotila oli tän jälkeen. On helppo lähteä toistamaan konseptia joka osoittautui toimivaksi heti ensi yrittämällä :)

Toiselle radalle valmistauduin oikeastaan ihan samoin, radanrakennuksen sijaan katselin medien suorituksia radalla. Ja sitten se onnistui, se nollan tekeminen. Kun unohdin tulokset, keskityin vain siihen hetkeen, taistelin vaikka jaloista loppui jo voimat ja pakettikin alkoi levitä. En luovuttanut.

 

Vika rata meni sitten jo plörinäksi. Homma lähti lapasesta jo alussa mutta sain pidettyä koiran radalla kaarroksista huolimatta. Kepeillä Peli ei sitten kestänyt reilua irtoamista vaan jätti viimeisen välin tekemättä. Korjasin sen ja laskettelin maaliin, en siis tehnyt rataa vaan hyllytin itse. Ei ollut jaloissa enää puhtia kun viikonlopun väsy painoi.

 

 

Nyt on siis löytynyt se viimeinen palanen tähän meidän juttuun. Mun pääkoppa alkaa olla kuosissa ja se näkyy meidän suorituksissa niin tokossa kuin agilityssäkin. Nautin hurjasti Pelin kanssa treenaamisesta ja kisaamisesta. Elämästä yleensäkkin. Tää on parasta <3